Vaaliteemani on ”Armollinen kaupunki”, jossa jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään. Pari päivää sitten valveutunut äänestäjä lähetti minulle sähköpostia, jossa hän peräänkuulutti konkreettisuutta vaaliteemoihini – mitä armollisuus tarkoittaa käytännössä:

” Haluaisin kuulla, mitä käytännössä olisivat armolliset ratkaisusi kuntapolitiikassa?  Miten mielestäsi voisimme vaikuttaa pienituloisten ja jo pudonneitten asemaan niin, että edistyminen ja oman elämän haltuunotto olisi mahdollista, jotta ihmiset eivät sairastuisi, menettäisi toivoaan, jaksaisivat, pääsisivät eteenpäin elämässään ja kykenisivät toteuttamaan itseään?”

Näin vastasin kirjoittajalle:

Nostat esiin todella tärkeitä asioita! Olen hyvin huolissani yhteiskuntamme kehityksestä, jossa yhteiskunta jakautuu yhä pahemmin menestyjiin ja putoajiin. Nähdäkseni heikoimmassa asemassa olevilta – kuten työttömiltä, vanhuksilta ja mielenterveyskuntoutujilta – leikkaaminen on todella lyhytnäköistä ja tulee pidemmän päälle kalliiksi, kun yhteiskunta jakautuu, ongelmat kasautuvat ja turvattomuus lisääntyy. Pitkällä tähtäimellä edullisempaa on pitää kaikki mukana ja osallisina yhteiskunnassa, eikä päästää toisia putoamaan.

Ongelmat kärjistyvät, kun päätökset esimerkiksi toimeentulotuesta tehdään kaukana ihmisistä – kasvottomissa instansseissa, missä ei enää pystytä kohtaamaan ihmistä kasvokkain, eikä ottamaan huomioon hänen kokonaistilannettaan. Kaipaan sosiaali- ja terveyspalveluihin inhimillisyyttä, jossa huomioidaan aina ihminen ja hänen tilanteensa kokonaisuutena ja pyritään puuttumaan ongelmien syihin.

Olen itsekin ollut ajoittain työttömänä, joten tiedän, miten nopeasti toimettomuus ja rahattomuus alkavat ”nakertaa” ihmistä ja heikentää toimintakykyä. Moni työtön sairastuu masennukseen ja päätyy lopulta työkyvyttömäksi pitkään jatkuneen työttömyyden seurauksena, vaikka alun perin olisi ollut ihan työkykyinen. Tämä on mieletöntä resurssien tuhlausta, joka aiheuttaa kustannuksia ja inhimillistä kärsimystä. Työttömillä pitäisi olla mahdollisuus käyttää aikaansa mielekkäästi – esimerkiksi opiskelu ja keikkatöiden vastaanottaminen työttömyysaikana pitäisi olla nykyistä joustavampaa.

Kyselit konkreettisia ehdotuksia, mitä tekisin kuntatasolla syrjäytymisen ehkäisemiseksi tai vähentämiseksi. Kysymys ei ole helppo, mutta äärimmäisen tärkeä. Tässä joitakin ajatuksiani:

  • Tärkeintä on panostaa syrjäytymisen ja eriarvoistumisen ennaltaehkäisemiseen, mikä lähtee jo lapsuudesta ja nuoruudesta. Tähän on keinoina ennaltaehkäisevä lastensuojelutyö, koulukuraattorien ja koulupsykologien palvelut sekä kaikille nuorille mahdollisuus päästä jatko-opintoihin, työharjoitteluun tai oppisopimuskoulutukseen peruskoulun jälkeen.
  • Mielenterveys- ja päihdepalveluja on oltava riittävästi ja nopeasti saatavilla. Kynnys hakeutua näihin palveluihin pitäisi olla matala. Olisi hyvä, jos palveluja voisi saada saman katon alta, eikä ihmistä pompoteltaisi luukulta toiselle. Keskusteluapua mielenterveyden ongelmiin pitäisi olla paljon nykyistä helpommin saatavilla. Tutkimusten mukaan erilaiset lyhytterapiat ovat tehokkaita ja edullisia hoitokeinoja erilaisissa ahdistushäiriöissä. Lyhytterapioiden saatavuutta lisäämällä voitaisiin välttää mielenterveysongelmien pitkittymistä, kalliita sairaalahoitoja, työkyvyttömyyden lisääntymistä ja inhimillistä kärsimystä.
  • Helsingin sanomissa oli pari päivää sitten mainio juttu mielenterveyden ensiapukursseista. Samaan tapaan kuin ihmisiä koulutetaan tavallisilla ensiapukursseilla elvyttämään ja sitomaan haavoja, mielenterveyden ensiapukurssilla opetetaan antamaan ensiapua mielenterveyden ongelmista kärsivälle lähimmäiselle. Tällaisia kursseja haluaisin lanseerata kaikkiin kouluihin, työpaikoille, seurakuntiin, järjestöihin, palvelutaloihin, asukastoimintaan, nuorisotaloihin jne.
  • Kannatan lämpimästi esitystä maksuttomista kulttuuripalveluista vähävaraisille. Kulttuuri osallistaa ihmisiä, tukee mielenterveyttä ja toimintakykyä. Samoin iloa ja terveyttä edistävien liikuntapalvelujen pitäisi olla kaikkien saatavilla.
  • Sosiaalityössä painotus pitäisi olla passivoivan ja ihmistä latistavan sosiaaliturvan sijasta aktivoivassa ja osallistavassa sosiaalityössä. Tällä en todellakaan tarkoita sosiaaliturvan saajien pakottamista ilmaiseen työhön. Tarkoitan sellaista sosiaalityön muotoa, jossa ihmistä itseään kuunnellaan, hänet kohdataan kokonaisuutena ja häneltä itseltään kysytään, mikä häntä mielestään auttaisi pääsemään jaloilleen. Nähdäkseni kirkon diakoniatyössä tehdään hyvää työtä siinä suhteessa, että ihminen nähdään taloudellisten ongelmien lisäksi kokonaisuutena, johon kuuluu fyysinen, henkinen ja hengellinen ulottuvuus, joita kaikkia pyritään tukemaan. Kaupunki ja seurakunnat voisivat mielestäni tehdä entistä enemmän yhteistyötä syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja syrjäytyneiden nostamiseksi.
  • Sosiaalityöntekijät, mielenterveystyöntekijät, nuorisotyöntekijät jne. voisivat entistä enemmän tehdä etsivää työtä ja jalkautua ihmisten pariin kaduille, kapakoihin ja kauppakeskuksiin ja kirjastoihin – olla ihmisten tavoitettavissa siellä, missä ihmiset ovat. Tässä voisi myös mainiosti tehdä yhteistyötä seurakuntien ja järjestöjen kanssa.
  • Heitä, jotka ovat jo syrjäytyneet ja pudonneet kelkasta, voisi myös tavoittaa perustamalla entistä enemmän asukastaloja, asukaskahviloita ja asukasyhteisöjä – matalan kynnyksen paikkoja, joihin voi tulla viettämään aikaa, löytämään mielekästä tekemistä, keskustelemaan ja jakamaan ajatuksia toisten samassa tilanteessa olevien, vapaaehtoisten kuuntelijoiden tai ammattiauttajien kanssa.
  • Kaikille on turvattava inhimillinen ja turvallinen lapsuus ja vanhuus. Päiväkotiryhmiä ja koululuokkia ei saa kasvattaa eikä vanhustenhoidosta leikata. Päinvastoin, hoitajaresursseja tulisi lisätä. Joku voi sanoa, että tämä tulee kalliiksi yhteiskunnalle/ kaupungille. Mielestäni kuitenkin kysymys on priorisoinnista. Helsingillä on kyllä varaa kohdella heikoimmassa asemassa olevia inhimillisesti, jos vain haluamme. Inhimillisyyden turvaaminen ja eriarvoisuuden vähentäminen on myös pidemmän päälle jopa taloudellisesti kannattavaa, kun vältetään ongelmien paheneminen – esimerkiksi lasten ja nuorten mielenterveyden oireilu tai vanhusten pahenevat terveysongelmat.

 

Tässä nyt oli joitakin ajatuksiani siitä, mitä armollisessa kaupungissa voisi tapahtua konkreettisesti 🙂